Vanhemmuus pyörätuolissa, osa 3: Pirjo Pappila

Ideoita vaativa vanhemmuus

Jokaisella nuorella naisella lienee sama unelma, niin oli myös minulla, halusin perustaa perheen, vaikeasta liikuntavammastani huolimatta. Olin elänyt tuiki tavallista opiskelijaelämää sähköpyörätuolilla liikkuen. Kohtasin lasteni isän koulutiellä peruskoulussa ja vuosien jälkeen kauppaopiston aulassa. Siitä alkoikin unelmieni tavoittelu: avioliitto, oma koira, oma koti, työ ja lapset. Yksi kerrallaan unelmani täyttyivät, mutta lasta ei kuitenkaan alkanut kuulumaan – haikara ei löytänyt osoitettamme. Vaikeavammaisen äidin ja lievästi liikuntavammaisen isän oli kohdattava yhteiskuntamme raadollisuus. 1990 vuosikymmenen alussa yhteiskuntamme ei sallinut lapsettomuushoitoja kaltaisillemme avioparille eikä lainsäädäntö sallinut meille adoptiolastakaan vammaisuutemme vuoksi.

Kohtalo puuttui kuitenkin onneksi peliin ja vuoden 1995 keväällä hämmästykseksemme huomasimme, että haikara olikin löytänyt osoitteemme. Esikoisemme, tyttäremme, syntyi rv. 33+4 ja sen vuoksi vietimme tasan kolme viikkoa hyvin tiiviisti vastasyntyneiden teho-osastolla, josta kotiuduimme vajaa kuukausi ennen joulua – olimme saaneet ensimmäisen ikuisen lahjan! Tuo pieni ihme täytti elämämme sekä sydämemme jokaista hetkeä sekä sopukkaa myöten. En voinut uskoa, että olin sellaisen saanut. Sain halata, sain sylittää ja sain imettää synnytysosaston ihanan osastonhoitajan ideasta kaksosille tarkoitettua imetystyynyä apuna käyttäen – elämäni kulta-aika oli alkanut, olin niin kiitollinen!

Olin jo raskausajan puolivälissä päättänyt etsiä kaikki keinot vanhemmuuteeni sähköpyörätuolista käsin. En halunnut, että vain muut hoitaisivat omaa lastani. Työmme kautta löysin puusepän, joka halusi auttaa meitä asiassa, niinpä syntyi ajatus mittatilaustyönä tehdystä hoitopöydästä. Hoitopöytä oli riittävän tilava, johon laitettiin turvallisuutta lisäävät reunat, korkeus oli sähköpyörätuolille sopiva ja laatikosto sekä kaappi olivat mitoitettu käsivoimilleni. Pöydälle hankittiin teline, josta pystyi nykäisemään yhden vaipan kerrallaan, pieneen koriin asetetiin useasti tarvittavat tarvikkeet ja pöydän päätyyn kiinnitettiin roskapussi. Myös kaikki vaatteet oli hankittu silmällä pitäen pukemisen helppoutta. Oli neppareita sekä tarroja nappien ja vetoketjujen sijaan. Ja jos oli vetoketju, silloin vetimestä löytyi lenkki joko metallinen tai langasta tehty.

Ei riittänyt tälle äidille se, että sain hoitaa pienokaistani hoitopöydällä, rohkeasti otin yhteyttä omaan apuvälineihmiseeni, jolle esitin erikoisen pyynnön – halusin pienokaisen turvalliseen liikutteluun cp-vammaiselle lapselle tarkoitetun viisipyöräisen tuolin, jossa oli kolmepisteturvavyöt sekä reisiremmit putoamisen estämiseksi. Tähän erikoiseen pyyntööni vastattiin myöntävästi. Ja sitten tulikin eteen uusi haaste, syöttäminen. En saanut otetta tuttipullosta eikä em. tuolia saanut asetettua niin, että olisin ylettänyt syöttämään pienokaistani lusikalla. Kuin salamaniskusta piirtyi silmiini idea tuttipullon kahvasta, jonka piirrätin lapsen isällä paperiin. Tämän piirustuksen kiikutin tuolle ihanalle apuvälineihmiselleni, joka hankki apuvälinepuolelta ihmisen työstämään minulle kolme uniikkia tuttipullon kahvaa. Ylettymisongelma ratkaistiin apuvälinepuolelta löytyvällä rullapöydällä, jonka sai upeasti sähköpyörätuolini eteen. Pienokaiseni tuoli asetettiin vastatusten pöydän viereen. Siitä alkoi omatoimisuuteni äitinä, hymy oli herkässä. Myöhemmin viisipyöräinen kallellaan oleva tuoli vaihtui viisipyöröiseen syöttötuoliin, jonka edessä oli pöytä, näin pienokaisemme pystyi kokeilemaan myös sormiruokailua kanssani.

Pesutilanteisiin en pystynyt muuten osallistumaan kuin viihdyttäjänä, mutta se riitti, sillä pystyinhän syöttämään, kuivittamaan, sylittämään ja leikkimään lapseni kanssa. Leikit vain toteutettiin keittiön pöydässä. Syntyi mitä ihanimpia legotaloja sekä yhteispiirustuksia ja muovailuja. Myöskään iltasaduista ja laulutuokioista ei tingitty. Iän varttuessa ideoitiin aina uusi keino toteuttaa asiat. Kaksivuotiaana tyttäreni sai joululahjaksi sukset ja siitä alkoikin hänen hiihtoura kilpahiihtäjänä, joka kesti lukiovuosille asti. En tietenkään pystynyt menemään tyttäreni rinnalla tuolillani, mutta joka ainoa kerta harjoituksissa sekä kilpailuissa istuin ladunvarrella kannustamassa. Olin tästä roolistani erittäin ylpeä, vaikka usein sähköpyörätuolini jalkalaudat jäätyivät pakkasessa ja johdattivat tuon hemmetin kylmyyden jalkoihini. Lapsen harrastuksiini sain alusta alkaen lisää taksimatkoja – olinhan äiti, joka kuljetti lastaan harrastukseen.

4,5 vuotta myöhemmin syntyi poikamme rv. 36+4 ja sain kokea synnytysosastolla vierihoidon, josta salaa tirautin onnenkyyneleitä. Pienestä miehenalustamme myös tuli erittäin lahjakas taiteilija, rakentelija, kokkailija sekä kilpahiihtäjä. Huumoria, naurua ja ääntä ei puuttunut kodistamme. Välillä lapset tarttuivat kielloistani huolimatta tuolini joystickiin ja se aiheutti välillä melkoisia säikähdyksiä. Olin ennakoinut tuoliongelmia suojaamalla tuolin virtanappulan vauva-aikana, näin vältyttiin edellä mainituilta säikähdyksiltä tuolloin, mutta eihän leikki-ikäisille lapsille mitkään virtanappulasuojat ole este.

Tähän loppuun voin todeta, liikut millä hyvänsä tai oli vammasi mikä hyvänsä, vanhemmuus onnistuu varmasti, jos omistat idearikkaan mielikuvituksen! Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää kuluvaa vuotta sekä hyvää jatkoa, jatkossa voit lukea blogejani osoitteessa https://www.facebook.com/Para-Dance-Sport-Athlete-Pirjo-Pappila-1800000853575626/ joka viikko vaihtuvin aihein.

Pirjo Pappila
Asiakaskokemusasiantuntija
Haltija Group Oy

 

Katso Vanhemmuus pyörätuolissa -sarjan muut jaksot:

Osa 1: Jani Peltopuro

Osa 2: Saila Luumi